— "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."
— "Teillä on omasta varasta riski työväki."
— "On."
— "Oma väkikö on raatanut uutispellon?"
— "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi heinänteon aikana."
Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, vaan hän oli niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin haaveksivan näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja huoli; siitä kai se tuli, ettei hän ruvennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti, kuin taisi, ja niin teki aina turhaksi minun puheisille pyrkimiseni.
— "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?" lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.
— "On, monta kovaa on koettu, mutta, 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin, että hän oli lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin "Saarijärven Paavon".
— "Mistä te sen lauseen olette kuullut?" kysyin häneltä hätäisesti.
— "Nuorin poikani, Matti, hakee, vaikka maanraosta, käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän joutoaikoinansa lukee niitä minulle huviksi, minä kun olen sokea enkä sentähden voi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. — Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty, kun minulla on toki vielä korvat itselläni!"