— "Joko kauan olette ollut näkemätönnä?"
— "Toistakymmentä vuotta."
— "Kuinka meni näkönne?"
— "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."
— "Lapsenne rakastavat teitä?"
— "Niin; lapseni rakastavat kaikin minua, ja minä rakastan heitä."
— "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jotka toinen toistansa rakastavat", sanoin silloin ukolle.
— "Niin; onnellisia — tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä petäjäleivän jakson olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Tinkilän Erkki hakee parastaikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, mikä on voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli pohjasessa, ja minä pelkään, että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Tinkilän Erkkikin varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta ulos, ja kun vielä menee eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja; 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra'?" Näin puhkesi ukko puhumaan.
Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta, huomasin, että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonväen keskinäistä suhdetta — varsinkin ukon ja muun väen väliä — ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä erilleni, vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp-pa-pa", panivat työ-aseitten varret porstuassa, kun väki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaantuloansa ajattelin: "Saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"
Pian kääntyikin huomioni erään — noin arviolta seitsemäntoista vuoden vanhan — nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka, valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikin puolin miellyttävän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.