Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, silitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapenia ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi, kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljoa hupaisempi." — Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan, ja sanoi hänelle: "Taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on eräs runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti sentähden, kun se koskee meihin niin paljon; — sen nimi on: 'Talonpojan salonki'. Sen luen nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:
"Kun tulee aamu maanantain,
Ma, kontin selkään sivaltain,
Taas lähden korpeen koettamaan:
Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päivän ottelen
Kanss' kivien ja kantojen,
Niin sieltä lähden levolle
Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle:
Karheelle sekaleivälle;
Ja lasken sitten levolle,
Pehmeelle pehkuvuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen
Viserrys, humu honkien;
Mun juoman' vesi lähtehen,
Joihinka tyytyy sydämen'.
Se salonkini armas on,
Eik' ole yöni levoton:
Muut' iloa en kaipaa, en
Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi
Ja halla pellot polttaapi,
Niin sydän silloin pakahtuu,
Kun tyhjäks jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa,
Mä sen, min milloinkin suo maa;
Vaan täysi multa vaaditaan,
Jos kohta kadon kovan saan."
Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan, sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän oloihinsa.