"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"
"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi ukko.
Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa hevosta.
Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat einettä.
Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.
Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin ukolle:
"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?
"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.
"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.
"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.