Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.
* * * * *
Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.
Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".
Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin — päivän, kaksi — no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.
Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu — niin, ne oli taisteltu jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat maksamatta — niin, niin, kenties.
Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallaan tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useimman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.