Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja paljoa ei puhuttu nytkään.
"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.
"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.
Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.
* * * * *
Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.
Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".
"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni seisovalta mieheltä.
"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain vastaukseksi.
Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla, ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.