Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:
"Suur' surkeus
Ja vaivaisuus
On täällä murheen laaksoss';" j.n.e.
Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. — Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja vaivaisuudessa.
Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.
Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia. — Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt väsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. — Rakkaus on lain täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla, painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään.
"Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsua
täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojan
Puutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.
"Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova:
Rikas pian köyhtyy kyll',
Murhe myöt' on molemmill'."