Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.
Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.
Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat, ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle. Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.
"Elli neiti."
"Mitä nyt."
"Täällä on mies, jolla on asiaa."
Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. Elli säpsähti.
"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä seisovan että sillä olisi kiire."
Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.
Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.