Siihen hän heräsi.
Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.
Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.
Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan ajan.
Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.
Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.
Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osottivat aterian vasta päättyneen.
"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste".
"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."
Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.