"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."
"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."
"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.
Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte. Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin päällään samat olivat kasvonpiirteet — ainoastaan täyteläisemmät ja pehmeämmät, — sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.
"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.
"En minä taida koskaan oppia."
"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."
Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.
"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.
"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti mistä minullekin."