"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"
"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."
Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:
"Mun kanteleeni kauniimmin
Taivaassa kerran soi."
Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa saanut. Siinä sen tenhovoima.
"Ah autuas se päivä lie,
Kuin kotiin meidät vie."
Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.
"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".
"Se on ainoa mitä voin antaa." — Leski laski hellästi kätensä kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini ainoa perintö."
(Murusia.)