Mut seisoipas, seisoipas
Nurminén nurkáss'!
Mutta bravurikappale puuttui vielä, se, johon jutelmani alussa viittasin. Se oli tuo vanha tuttu:
Du hast ja die schönsten Augen,
Hast Alles, was Liebe begiert;
Du hast Diamanten und Perlen; —
Sag', Liebchen, was willst du noch mehr?
Suomeksi suunnilleen näin:
Sull' on ihanaiset silmät,
Kaikki, lempi min vaatia voi;
Timantteja, helmiä sull' on; —
Mitäs muut', armas, pyydät sä, oi?
Parhain mehu tässä laulussa oli se, että ukon kuluneessa positiivissa oli pari vanhuuttansa jo mykkää pilliä, jotka eivät soineet silloin, kuin olisi pitänyt. Tämä sattui tietysti niin tanssi- kuin laulukappaleissakin, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme muuhun kuin tähän viimeksimainittuun. Siinäkin osui mykkä kohta milloin säkeen loppuun, milloin keskikohdalle, milloin alkuun, mutta me, poikaviikarit, olimme laittaneet siitä sellaisen muunnoksen, jossa mykkä pilli muka joutui aina säkeen päähän.
Ja tällainen siitä sitten muodostui meille laulu:
Du hast ja die schönsten pu—uh—uh—huh,
Hast Alles, was Liebe hyh—yh—yh—hyh,
Du hast Diamanten und sum—sum—sum—sum;
Sag', Liebchen, was willst du noch bum?
Ja viimeistä sanaa laulettaessa johtaja, muuan lyhyt lyllerö ja suurin hulivili joukossa, lyödä kumautti kalikalla tyhjän tynnyrin pohjaan tai, milloin huoneessa laulettiin, puisella lihakurikalla paistinpannuun.
Jo tuohon kujeiluun yksikin huoli haihtui ja suru suli! Äiti vainaja välistä nuhdellen virkkoi: