— Jos te ette nyt, musikantit!… — mutta hänen suupielissään oli vakavuuden takana jotain lystimäistä, sen me huomasimme, ja "pari kertaa vain vielä" se piti saada uudistaa.
Meidän kunniaksemme täytyy sanoa, ettemme milloinkaan ukon itsensä kuullen tätä ilvettä pitäneet. Hänen kasvoissansa, ryppyisissä, oli niin paljo huolen ja puutteen lyömää leimaa ja samalla arvoisaa vakavuutta, ettei se jäänyt lapsiltakaan huomaamatta. Ja jospa joku yritys sinnepäin olisi ollut ajateltavissakin, niin Lisbetin tähden se olisi ollut ratki mahdotonta. Hänen olisi ollut paha mieli. Nuo kirkkaat, mustat silmät olisivat täyttyneet kyynelillä. Eikä hän olisi lähtiessään enää myhähtänytkään meille niin kauniisti kuin aina ennen.
* * * * *
Kerran oli kulunut puolitoista kuukautta, eikä ukko Schmidtiä ja Lisbetiä näkynyt meidän pihalla. Olimme jo niin tottuneet heidän määräaikaisiin käynteihinsä, että alkoi jo olla ikävä heitä. Vihdoin hän tuli, mutta Lisbetiä ei ollut mukana. Nuo kaksi olivat meidän mielestämme kaiketikin sulaneet niin ehjäksi kuvaksi, että tuntui oikein haikealta nyt, kun toinen oli poissa.
— Wo ist die Kleine? — kysyimme heti.
— Krank — vastasi hän surullisesti.
Saimme edelleen tietää Lisbetin makaavan lasten hospitaalissa. Taudin nimestä ei tainnut ukko itsekään olla selvillä; heikon vain sanoi tytön olevan.
Yksipuoliselta, ikävältä tuntui ukon soitto nyt, kun ei triangeli helissyt mukaan. "Soldatén" ei herättänyt yhtään hauskuutta. Mykkäin piippujen toimettomuus tuntui niin haikean tuskalliselta. Me keräsimme taas kahden omenahentusen hinnan, käärimme sen kaksinkertaiseen, puhtaaseen paperiin ja ojensimme ukolle.
— Grüssen Sie die Kleine! — sanoimme. Ukko kiitti ja pisti käärön poveensa ja nosti raskaan koneen selkäänsä. Ennen hän oli silloin aina ottanut tyttöä kädestä ja hellästi virkkanut: "Also, Kind!" Nyt hän ei puhunut mitään; nosti lakkiansa vain ja läksi.
Sinä iltana ei ottanut leikki leikiltä tuntuakseen. Emme parodioineet soldaténiäkään. Joku meistä yritti laulamaan: