Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin hampain alkoi raahata sänkyä kohti.
Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut puhettaan.
— Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä… Ymmärrätkö, Fidelio, miksi Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?
Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.
Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.
— Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on rahaa, koska päästään lähtemään etelään!
Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä kappaletta.
— Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!
Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.
— Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. — Vuosi vielä kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään, sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina iloiset!