Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.
— Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat karvasikin!… Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.
Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli kivilattiassa.
* * * * *
Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja aamuisin vetäytyi maa kuuraan.
Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin. He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea. Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.
He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli rikottu heidän poissaollessaan.
— Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa naaman pitenevän tyytymättömäksi. — Pane sinä nyt pois rahat, niin Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!
Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa, oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja… Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?
Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.