Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla muistunut sen mieleen.
Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.
Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli. Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä kääntyi mies.
— Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. — Pussi tänne, taikka…!
Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti pussin päälle ja näytti hampaitaan.
— Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!
Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti.
Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.
Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.
Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.
Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti: