— Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!
EI VIERIVÄ KIVI OTA SAMMALTA.
Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.
Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta sieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.
Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.
Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.
Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.