— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!
Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.
Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.
Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.
— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.
— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka.
Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.