Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi toivoa.
— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.
— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.
— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tuliaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.
(Nähtyä ja tunnettua.)
KYÖSTI WILKUNA.
Syntynyt 4/5 1879 Nivalassa, yliopp. 1903; toiminut kansakoulunopettajana ja sanomalehtimiesnä. Julkaissut m.m. Novelleja ja Yksin elämässä.