"No niin, ole nyt vain rauhassa; en nyt jaksa kaikkia selitellä. Kun lähden kirjakauppaan, tuon sinulle Vapahtajan kuvan", sanoi äiti, joka oli niin väsynyt, että kärsivällisyys oli hetkeksi poissa.
Kirjakauppa ja tuo rakas kuva ne nyt pyörivät pikku Erkin päässä eroamattomina; ja kun hämärä tuli, puikahti poika ulos. Hän kulki katuja pitkin, kurkisti valoisista ikkunoista sisälle. Siellä näkyi paljo kaunista, mutta kaikki tuo ei Erkkiin mitään vaikuttanut, sellainen ei häneen koskenut. Vihdoin tuli hän erään kauppapuodin luo, jonka hän heti huomasi kirjakaupaksi, koska ikkunoista näkyi paljo kirjoja ja tauluja. Hän katseli kauan ja tarkasti sisälle — ja kummallista! Siellä oli kuva, jolla oli sädekehä pään ympärillä; se oli hänen vapahtajankuvansa näköinen, mutta sentään ihan toisenlainen. Vaan nytpä ei mikään olisi voinut estää poikaa menemästä sisälle huoneeseen tuota kuvaa lähemmin tarkastamaan. Hän riensi sisälle eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan meni suoraan Vapahtajan kuvan luo, joka hienoissa kehyksissä riippui seinällä. Poika katseli sitä kauan järkähtämättä. Eräs vanha herra oli huomannut hänet ja katseli häntä ihmetellen. Vihdoin hän kysyi lapselta:
"Mitä sinä katselet?"
"Onko tuo Jesus?" kysyi lapsi.
"On se Jesuksen kuva."
"Oi, antakaa minun viedä se kotiini vähäksi aikaa edes! Isä on kovin kipeä ja huutaa: Jesus, tule luokseni, tule minua auttamaan!"
Vanha herra oli hetken vaiti, mutta kysyi sitten: "onko isäsi ollut kauan sairaana?"
"On se ollut kauan."
"Onko hänellä lääkäriä?"
"Ei meillä muita ole kuin äiti ja minä."