Kun pitäjän kansakoulua ei syntynyt, pääsin kuin pääsinkin Herakosken sahan kouluun. Olin siellä ensi lukuvuotta. Asuin erään sahatyömiehen asunnossa, jossa myöskin eräs sahan yövartija Matti Antikainen asui. Tämä kertoi eräänä talvipäivänä, että sahan alakertaan ilmestyy aina puolenyön aikana haltia kuohuvasta koskesta.
— Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.
— Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina viisikolmatta vuotta.
— Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?
Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt. Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä kuitenkin yöt sahassa kummittelee.
— Minkä näköinen se on?
— Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas, yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa tarkastamassa joka paikan alasahassa.
— Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla… mitenkä se siellä…
— Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.
— Rönköksihän te sitä sanoitte.