— Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa, liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun kaltaisenani uudelle yövartijalle.
— Eikö muille?
— Jokaiselle, ken on sydänyöllä sahassa.
Olin jo monta kertaa käynyt sahan alakerrassa. Se oli aina herättänyt ihmettelyäni. Perällä siellä eri suojuksessa pyöriä venkosi iso vesiratas, räiskytellen ylhäälle vaahtoisia kuohuja. Sen edustalla oli monenlaisia rattaita; hammasrattaita ja sileäselkäisiä hihnalla pyöriviä rattaita huhkasi siellä eri suuntiin ja erilaisella vauhdilla. Siellä kuului vankempi jyhme kuin viidessä riihessä. Olin aina arvellutkin, että pitää olla joku haltia hoitamassa tätä jyrisevää koneistoa.
Antikaisen puhetta en kuitenkaan ottanut uskoakseni. Mietin sitä sentään iltasellakin niin hartaasti, etten tahtonut ollenkaan nukkua. Ketturoitsin kauan vuoteellani. Kuuloni oli yön hiljaisuudessa niin teroittunut, että kuulin selvään kosken kohinan ja sahan käynnin sekä samalla pienimmänkin risauksen uunin puolelta. Tuntuipa kuin olisin kuullut haltian virsujen sipsutustakin ja pelkäsin, että se tulisi kurittamaan minua, kun olin hänen olemassa-oloaan epäillyt.
— Jos Iekki Helynen ja Putukan Pekka uskovat, niin uskon minäkin, päätin lopulta. Käärin sitten peitteen lujasti pääni ympäri. Päätin nukkua ja nukuinkin lopulta.
* * * * *
Iekki Helynen ja Putukan Pekka olivat kansakoulupoikia niinkuin minäkin. Kun heidät seuraavana aamuna koulutiellä asuntonsa edustalla tapasin, sanoin heille:
— Minulla on tärkeitä asioita kerrottavana.
— No alapas ladella! sanoi Putukan Pekka.