Mutta kun tulivat ison suon kohdalle pysäytti Pekka hevosen.
"Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta muassa olisi."
Hän astui alas, otti sukset ja jousen, johonka oli joitakuita nuolia kiinnittänyt, ja alkoi irroittaa nuoraa, jolla lipas oli rattaisiin sidottu, ja nosti sen selkäänsä.
Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.
"Minkätähden nyt suolle lähdette", sanoi hän, "eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?"
"Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovin. Ja mikä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron."
"Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi — —?"
"Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan niinkuin sinä."
Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja löi lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröivänä lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää useampia kysymyksiä tekemään.
"Mitäpä minä jousella?" mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, "mutta pojan tähden. Vaan onpahan muutenkin akka mies aseetonna."