Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan ovesta sisään.
Puh! pani hän, — mutta ei tahtonut päre sammua. — Puh! — Puh! — ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltian sisään hiipivän.
— Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun hän huusi:
— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten latvat kauvaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
— Puh, puh, puh! — puhalsi hän. Puh, puh, puh! — puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin heloittanut eikä vain puita punannut, — ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.