"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen se taitaa olla parasta."
Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten hän vakavasti katsellen
Tuomasta kysyi:
"Ovatko ne syyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakottavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa, ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.
"Kyllä ne syyt ovat sellaiset, ettei siinä auta melkein mikään…
Minä en voi, näettekö, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"
"Turhia", ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vain kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vain se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edes takaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas", sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te, mikä on isänmaa ja isänmaanrakkaus?"
"Tiedänhän, tuota, minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaanrakkautta? Oi, luulenpa ettette sitä tunne! Sanokaa, rakastatteko vähääkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähääkään vetovoimaa siihen paikkaan, jossa tupanne mäenrinteessä seisoo, jossa niin ihana kasvimaailma kesällä olentonne ja perheenne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enää tallella? Ja… ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljo jaloa ja pontevaa, että… että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta, kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"