Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli mahdollista, ja sanoi:
"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin ennen sinua."
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…