Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.
Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — huolimatta erikoissuhteestaan Jumalaankin — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi! Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.