Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:
"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."
"Kun hän oli rikas…"
"Mutta me emme uskoneet."
"Vaan nyt uskomme."
"Kun hänkin on köyhä."
He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan tarpeelliseksi sanoa vielä:
"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."
Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään toisilleen sitä vielä vakuuttivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.