(Tienhaarassa.)
ILMARI CALAMNIUS-KIANTO.
Syntynyt 7/5 1874 Pulkkilassa, fil.-kand. 1898. Toiminut opettaja-alalla. Teoksia m.m. Soutajan lauluja (run.), Hiljaisina hetkinä (run.), Lauluja ja runoelmia, Nirvana, Pyhä viha, Pikku syntejä y.m.
"SIELUNVIHOLLINEN."
Kuvaus Kiannalta.
— Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…
Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja. —
Ja muuallakin — juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:
Armon liiton enkel' —
Torju päältämm' perkel'…
Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.