Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.
— No, se se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…
Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.
(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)
MINNA CANTH.
Syntyi Tampereella 19/3 1844; omaa sukua Johnsson. Kävi Jyväskylän seminaarin; meni 1865 naimisiin lehtori J. F. Canthin kanssa, jonka kuoltua 1879 piti kangaskauppaa Kuopiossa. Kuoli 12/5 1897. Teoksia näytelmät: Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia, Papin perhe, Sylvi, Anna Liisa; kertomukset: Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Lain mukaan, Kauppa-Lopo, Novelleja I, II y.m.
MISSÄ ONNI?
Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkasten sisässä.
Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.