— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen, minkänäköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…
— Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?
— Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.
— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.
Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.
— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.
— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.
— No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.
Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.
— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.