— Ka se vanha kehno…
— Mikä se on sitten se "vanha kehno"?
— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä tuntea"…
Rovastilta pääsi nauru.
— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.
— Ka siitä siitä, todisti ukko — johan minä häntä tässä tolkutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…
— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.
— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!…
Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän maailman kauneuden.
— Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa uponneena.