Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.
— Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vain hyvin sävyisästi.
— Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä. Minä hymyilin.
— No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?
— Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
— Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
— No, senkö verran —
— Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten — hattuja, jos jonkinlaisia —
— Jopa, jopa —! Entä sitten vielä?