— Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattialle —
— Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
— Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, — että saisin ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
— Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?" mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.
Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. — Häät oli vietettävä Savonlinnassa kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä käymäänkään.