Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi.
— Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
— Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.
— Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! —
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.
— Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne hakemaan.
— Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?
— Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!