— Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljo muuta kuin luut ja nahka.
— Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia… Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi… Sitten kun vielä ovat vaivalloisia nuo toisetkin… Ja nälkä lisäksi kaikilla… Pääsisin edes hankkimaan… Mutta enhän voi jättää tätä…
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.
— Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.
— En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.
— Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. — Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?
— Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.
— Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
— Ehkä niinkin.