Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
— En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.
Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:
— Halleluja, halleluja…!
* * * * *
— Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.
Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.
Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut.
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain. Sitten taas löi, että haljeta oli.
Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta oli.