Se oli viallinen, raajarikko.
Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella keväisin peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti — se soimaa minua.
(Nuori Suomi XII.)
KAARLE JAAKKO GUMMERUS.
Syntyi Kokkolassa 13/4 1840; fil.maist. 1869. Suomen- ja ruotsinkielenopettaja Jyväskylän lyseossa. Kuoli 20/3 1898. Teoksia m.m. Johannes, töllin lapsi (1864) eli Ylhäiset ja alhaiset (1870), Uuteloita I, II, Peritäänkö vihakin?, Vanhan pastorin muistelmia, Haudankaivajan kertomuksia. Perusti 1873 Kyläkirjaston, liittäen siihen Kyläkirjaston Kuvalehden A-sarjan 1878 ja B-sarjan 1888.
KAKSI VALAA.
Kuusi vuotta ennenkuin konsistori määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L—n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjää. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisa mies, eipä edes pitäjän omia asukkaitakaan; olihan vain ollut kulkukauppias, "reppuryssä" Andrej Tshaskin eli "Tasku-Antti", joksi häntä oli tavallisesti sanottu.
Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta jota he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja "koorluista" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vain hänen tapansa tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: "taasen häviän". Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vain oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittävästi rahoja, tiesi hän keinon. Viimeksimainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellämainitussa tyytyi hän ostajan tarjoukseen, jos vain sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta ei hän viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.
Tänlaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan hän oli hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vain selvin päin ryhdyttävä.
No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon pihaniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, joissa murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.