Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja ostanut vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan mättäistä pihaniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vain tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuun ensimäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.
Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —
Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.
Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen "uusille tuumilleen". Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymästä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjän yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kamaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.
Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: "näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!"
* * * * *
Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L—n seurakuntaan.
Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!
Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.
Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viisikymmenvuotiaalta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitain askelin; oli, kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jäljestäpäin tietämään.