Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarinpenkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta valittava mies jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeälaatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: "Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme". — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.
Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka kalvoi hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä; mutta lukkari vain pudisti päätään ja vastasi: "Jumala tiennee!"
Ja Jumala sen kyllä tiesi.
Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.
Ja minä menin. Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta auraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneeseen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.
"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa", sanoin.
"Olette tervetullut, maisteri!" vastasi hän. "Olette säätyänne ensimäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt."
Hän vei minut omaan kamariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kamari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli erästä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sitä osottivat lehtien tahrautuneet kulmat.