Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut. Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on tehtäväsi ja tarkoituksesi.
* * * * *
Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden. Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia. Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat. Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla vesikelkalla mäkeä laskea.
Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä semmoista omituista — kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää, silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.
"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä, niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.
Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli heitä seitsemän tai kahdeksan.
Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä se laulu oli. Se oli keltaista. Ei se ollut kuin Litsin Jussin viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa, ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä urkujensointi oli sinisenharmaata — vaan se on ihan samanväristä kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se oli keltaista laulua.
Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat olisivat siihen yhtyneet.
Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen, kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun, viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan. Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan. Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia; paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.
Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset — — — ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.