Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta, sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia sammakonkukkia ojanteeseen.
Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia viheriällä pohjalla.
Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!
Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:
"Kultasilmä."
"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.
Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi. Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan. Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien, päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha, ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki, mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi — tahi oikeammin kun kuolema painoi — muisti hän Kultasilmän laulua ja muisteli, että niinhän se oli laulanut. — — —
Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän, etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.
* * * * *
Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä nähneet, — ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman seurakunnan kirkon —; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä, morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin, sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian". Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi härnäävästi lukemaan: