* * * * *
Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei — taatto tahtoi, emo esti —, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:
— Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut, ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.
— Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä. Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan keppi kädessä köpittävänä?
Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.
Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu", — ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!" Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, — kuten kerran, opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän, vahvan rihman ja — keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja — riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan —; josta seurasi mitä hassuimmat jälkinäytökset.
Näin hän kävi alkeiskoulunsa.
Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, — eikä sielläkään tyhmistynyt.
Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön — Romana ne keksi —, uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet. Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät syksyajat — ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun, tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin. — Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!
Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui. Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!