Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen, kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. —
Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja työ, tavallinen talonpojantyö — se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, — ja oisiko tuota ilennyt mennä pyytämäänkään…?
Alkoivat kuiskia elämän äänet.
Ensimäinen:
Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso, katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies — hampaittesi viereen!
Toinen ääni:
Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit, kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua: juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!
Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva, ja alkoi kuiskutella:
Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele — sinä viisas mies, viisain mies koko korvenkulmalla — ajattele, etkö voisi sitä toisella tavalla johtaa? Etkö voisi — sinä kekseliäs ja keinokas mies, kekseliäin mies koko seudulla —, etkö voisi sitä kohottaa nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella sitä, sinä konstikas mies!
Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.