Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita. Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä, käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.
"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona, jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen, sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun syliini kipeän käpälänsä. — Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. — Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti minut henkihin."
Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja, kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"
9.
Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.
I.
Eräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku selässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. "Ainahan toki lienee suojaa vieraanki varaksi," vastasi isäntä. Opistolainen riisui nyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa laittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: "mistäs kaukaa ja millä asialla tämä vieras on?" — "Olenpahan," vastasi vieras, "tullut Helsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä, kasvuja ja muita Jumalan luomia."
Isäntä: "Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan isä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli Turusta käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita matoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta silloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan näistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa sittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti teiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin vaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska viimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä sitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi tavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin isäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen kolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla sanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt vasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään tyhjällä kukkarolla kotiinsa."
Opistolainen: "Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa käyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin muutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä ja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä pettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni, että tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat täällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin hyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan mitänä."
Isäntä: "Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä elävistä ja madoista jotakin hyötyä?!"