Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa, vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin Venäläiset ja varsinkin heidän Noukorotiin vasta perustama valtansa. Tämä kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079 kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan Svietoslavitsan, joka oli tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa, mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla. Varsinkin koska Mongolialaiset siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen asunto nykyisessä Suomessa. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.

11.

Mathias Aleksanteri Kastrén.

Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia, joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset, Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua, muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan Suomalaisten veljiksi. — Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa, ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja arvossa pitää, oli Mathias Aleksanderi Kastrén. Hänen elämästänsä aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.

Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista, vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä. Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi hankkia leipänsä.

Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi. Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä muinaistarinoita.

Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä. Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran kerinnyt saada. — Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.

Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta, läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita. Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa, kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja taidolla tehty.

Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa. Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen, kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan, jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa, kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa, johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa, johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan: "vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani, turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää, rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan emosta sijinneet."

Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.