Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on
ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois
kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois
värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Paavo Cajander.
Runo.
Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä v. 1878.
Ja kesä oli parhaillaan, koin säteet mailla väikkyi, ja linnut lauloi laulujaan, ja lammin laineet läikkyi; mut kolkolta, kuin viety pois tulonen kodin liedest' ois, niin tuntui kolkolt' aamu.