Ja mitä — vaikk'ei työmme suuremp' oisi kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan? — Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Paavo Cajander.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
jotakin sieltä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin…
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen,
ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan,
vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
säveltään visertääpi sydämin tykkivin.