Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella taas tulevaisuuden verhoa nostellut; nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat, toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Paavo Cajander.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää,
vai surun uurtamat vaot nuoko,
vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
sen läheisyys, kuin auringon,
ja ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
kuvoa tuot' yhä katselen,
ei sulho kultoaan punastuvaa
niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
herääpi muistoja mielessäni
niin armahaita, niin ihanoita
ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
nään lapsuusmaailman riemuineen,
nään kynttilöitä ja joulupuita
ja ystävyksiä hymysuita.