Säkenet.
Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan, raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen
tuulen kanssa tanssivat,
heloittavat hetken aian,
tuikahtavat, — sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,
valkene ei valju yö,
mut ne kertoo, kuinka siellä
ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella
seppä rautaa kuonnuttaa,
painavilla palkehilla
taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja
lentää yöhön sankeaan,
kylän lapset seisottuvat
noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari
ole ilmamatkoaan,
tulen vaan saa syttymähän
käyden tulta-ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä
säkenenä säihkyten,
nuorten mieltä miellytellen,
sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon uutta tulta leimuumaan sydämissä Suomalaisten yli kaiken Suomenmaan.